Mustikkamäeltä Pisankoskelle

Juankoskella, lähtöpaikkana Salmenpellontie. Karttojen mukaan polku Mustikkamäen ja Katkonmäen välissä kulkisi palan verran lehtojensuojelualueella. Tuon polun alkua etsin turhaan, kun metsäkoneen jäljet pakottivat minut suunnistamaan kohti Mustikkamäen huippua.

Jyrkkiä putouksia löytyy Mustikkamäeltä, Pisan ja Kypäräisen välistä.

Polkua ei löytynyt, mutta haasteellista taivalta kyllä.

Kas kummaa, juuri Huosiaisniemen lehtojensuojelualuetta olin etsimässä
 ja onnekseni yhden kulman siitä löysin.

Hirvikärpästen saattelemana kiiruhdin alas jyrkänteeltä kuusikkoon.

Päästyäni kylätielle, sain laittaa kartan ja kompassin reppuuni.
Tässä Ala-Siikajärven Likolahti.

Kotkansiipisaniaista ei kasva monien teiden varsilla näin runsaasti.

Mökkiläisten saaria rauhallisessa luonnossa.

Myös maatiloja arvokkailla paikoilla.

Kylätien tunnelmassa on jotain vanhaa - lämmintä. Likosaarentie

Pisanvirta mutkittelee rauhallisesti.

Tämä on jo harvinaista, ruiskuhilaita pellolla. Ihanaa!

Minulle ne ovat muistoja lapsuudesta. Hyvä jos perinne säilyy.

Pisankosken sillalla.
Koski ei vain vähän veden aikana näytä kovin vilkkaalta.

Tämä retki päättyi Lastukoskentielle.

Pisalle pääsee tästäkin. Valinnan varaa on - patikoida, jos jalat kestää. 

Mukaan kannattaa ottaa kartta, kompassi ja kaveri.

Pisa, pikkuvuori Koillis-Savossa

Pisa on jylhiä maisemia, vanhoja metsiä, historian merkkejä ja monimuotoinen retkikohde. Esittelen reitin, joka alkaa Juankosken puolelta, Salmenpellontieltä.  Juankosken Rotaryklubi toteutti toimintavuonna 1989-90 Rotarypiirin teeman ' puhdas luonto - terve elinympäristö ' mukaisesti luontopolun Juankosken puoleisille rinteille. Klubin jäseneet laativat opastaulujen tekstit, joita vielä voi lukea matkan varrella.

Alku Salmenpellontieltä on helppo. Pysäköintipaikalla on kuivakäymälä ja jätepiste.

Rehevät heinikot ja kivikkoalvejuuret loistavat auringossa.

Ikivanhaa asutusta, ehkä 1600-1700-luvulta. Enää uunin raunio on jäljellä.

Matkalla metsä on monen ikäistä, mutta rauha asuu täällä.

Lehtomaisella kankaalla kasvaa kurjenkelloja ja kivikkoalvejuuria ja heinää.

Toinen jäänne asutuksesta ylempänä rinteessä. Kivijalka näkyy vielä hyvin. Ympärillä kaskettu metsä.

Saha, keksi ja kirves. Kuinka vanhoja?

Polku kutsuu sinua yhä eteenpäin monipuolisten näkymien lumossa.

Juankosken ja Nilsiän kaupunkien rajamerkki löytyy näköalapaikan lähettyviltä.
Tässä on kuitenkin ollut matkaviitat Kuopioon ja Nilsiään. 

Rajalinja jyrkänteen alla näkyy selvästi avoimena.

Ennen polkujen perustamista Pisalle kavuttiin haasteellisesti tästä jyrkänteestä.

Nyt nousua helpottavat kaiteet ja portaat.

Kivistä nousua kyllä riittää portaista huolimatta..

Täyssinän rauhan raja kulki Pisan huipun kautta, ja merkit on helpoimmin nähtävissä juuri täällä.
Ruotsi-Suomen ja Venäjän rauha solmittiin vuonna 1595. Tässä venäläisten hakkaamat rauhanmerkit.

Ruotsi-Suomen merkit kruunuineen. Joko ne peittyvät jäkäliin?

Pisan korkein kohta on 270,6m merenpinnasta ja 180m ympäristöään korkeampi. Olemme luonnonsuojelualueella, joka perustettiin v. 1993 vanhojen metsien suojelualueena. Huipulla on näköalatorni, josta näkee ympäriinsä savolaista maisemaa järvineen. Evästauko onnistuu täällä penkeillä istuen.

Näkymä kohti Nilsiää. Tahkon rinteet siintävät heikosti utuvalossa.

Toisessa suunnassa makaa Kypäräinen.

Itä-kaakkorinteellä voin todeta: pitkät on puut Pisanmäellä,
hongat Hornan kalliolla, niin kuin Kalevalassakin mainitaan.

Vaaroja riittää Pisan ympärillä. Mustikkamäki ja Katkonmäki kaakossa.

Jyrkänteet ovat komeita, mutta vaarallisiakin.

Kuvasiko kuuluisa valokuvaaja I.K. Inha mahdollisesti juuri näillä jyrkänteillä jo 1800-luvun loppupuoliskolla?
Ja suuri ja hidas kameransa mukanaan!

Tosin ei ole ihme, jos hän halusi nähdä vaivaa kuvatakseen näitä kauniita suomalaisia maisemia.

Valkeisen lahti siintelee keskellä.

Pisa on valtakunnallisesti arvokas maisema-alue, eikä syyttä.

Se on syntynyt 2000 miljoonaa vuotta sitten vuorijonojen poimuttuessa mannerlaattojen liikkumisen vuoksi. Vuorijonosta Pisa, Koli ja Vuokatti ovat säästyneet eroosiolta. Pisan kivilaji onkin kovaa kvartsiittia ja kvartsiittiliusketta. Pisan pohjoispäässä sijaitsee 'pirunkellari', luola, joka on syntynyt ihmisten kaivaessa aikojen kuluessa kalliosta kvartsikiteitä eli vuorikristallia korukiviksi. Tätä perinnettä ei kuitenkaan enää sallita, koska luola on rauhoitettu.

Viimein on paluun aika ja sama polku kuljettaa nopeasti alas.
Matkalla tämä kaunis luonnonpuro tihkuu hiljaa elokuun helteessä.

- Tämä reitti on lyhin Pisan huipulle, Salmenpellontieltä vain noin 1,6 km. Vaativuustaso huomioon ottaen aikaa saa varata väljästi. Toiset polut kulkevat Nilsiän puolella ja ovat pitempiä.

Jos haluat Pisalle, ota Metsänpiika oppaaksesi. Vaikutut satumaisesta luonnosta ja arvokkaasta perinnöstämme. 

Orinoro Leppävirralla

Leppävirran ilmeisesti suosituin vaellusretki toteutuu Orinorossa, Soisalon saaressa, Mustinmäen kylässä.

Matkaan lähdetään useimmiten Mustinmäen entisen koulun pihapiiristä.
Tämän reitin pituus on noin 7 km.

Mustinmäen avara mäkimaisema tulvii valoa ja leppoisuutta.

Sukellamme lehdon läpi kohti toisia mäkiä.

Kookkaat sananjalat seisovat tanakasti polun vierellä.

Silmäruohoa on runsaasti avonaisilla paikoilla.

Auringon lämmittämällä taimikolla lentelee monia hyönteisiä syyskesän kukkien kimpussa.

Puolukat on pian poimittavissa.

Syksyn värikarttaa täydentävät erilaiset sienet.

Polun varrella on entinen Tuhkulan pientila.
Nyt sen asuinrakennus on sortunut tai purettu.

Historia kurkkii aitan ovelta. Aika ei anna sille loputtomasti tilaa.

Vain suuret omenapuut jatkavat elämäänsä ja kertovat omia tarinoitaan.

Reitti kulkee osin kylätietä pitkin
ja nousee lopulta Orkomäen huipulle, jossa on viljeltyjä peltoja.

Mäellä nököttää Kalliomäen torppa metsän keskellä.

Sammaloitunut kiviaita kertoo, että täällä on tehty töitä peltoja ja karjan laitumia varten.

Nyt kiviaidan sisällä kasvaa vain vanha metsä.

Viimein eteemme tulee rotko, jossa kallion ruhjevyöhyke
 on huuhtoutunut puhtaaksi mannerjään sulamisvesien takia.
Pohjalla näkyy lähde.

Jyrkänteen reunoilla on liikuttava varman päälle.

Orinoro nimen kerrotaan tulleen siitä, että rotkoon olisi tipahtanut orihevonen tai parikin. Toisaalta se voi olla johdettu sanasta Orkonoro, jonka alku 'orko' tarkoittaa jyrkkä-äyräinen, märkäpohjainen syvänne.

Uudet tukevat portaat vievät alas rotkon pohjalle.

Pitkospuut ovat välttämättömät jo pehmeän suon vuoksi.

Tämä ruhjelaakso on geologisesti merkittävä kohde, jonka kallioperän kivilaji on pystysuuntaan liuskeista.

Alue on suojeltu maisemallisena erikoisuutena ja mm. vaateliaitten jäkälälajien, kuten raidankeuhkojäkälän ja pohjankorvanjäkälän kasvupaikkana.

Rotkon pohjalla liikkuessa on oltava huolellinen, erityisesti kostealla ja märällä kelillä.

Rotko on noin 100m pitkä ja suurin syvyys lähes 20m. Hakijana eli omistajana Leppävirran kunta on saanut sen luonnonsuojelualueeksi 14.10.1986. Kerrotaan, että paikka on muinoin ollut noituuden harjoittamispaikka, sittemmin kyläläisten juhannuksen viettopaikka.

Valo ja varjo vaihtelee kiviseinämillä.
Kyllä mielikuvituksen saa liikkeelle ja tarinoita syntymään.

Ilmasto on kostean viileä kesälläkin. Talven lumet sulavat täällä hitaasti.

Saniaiset ja sammalet etsivät kasvupaikkansa vaikka pystyseinämältä.

Rotkon jälkeen polku vie Orkonen-nimisen lammen rannalle,
jossa on laavu tulipaikkoineen.
Luontopolkua hoitaa kyläyhdistys.

Valoa kohti kuusikon suojissa.

Paahteisella aukiolla kiiltelee metsälauhakasvustot.

Toisen lammen, Haukisen, rannalla on myös puinen penkki levähdystä varten. Monimuotoiseen kasvilajistoon pääsee parhaiten tutustumaan tällä pitkällä reitillä. Samalla voi tarkkailla lintujen ja nisäkkäiden puuhia.Tästä jatkuu matka pian kyläteille ja takaisin lähtöpaikkaan. 

- On pari muutakin vaihtoehtoa käväistä rotkolla, jos haluaa kulkea lyhyemmän matkan. Pakko ei ole mennä alas rotkoon, jos liikkuminen on hankalaa. Opastan sinne kuitenkin mielelläni tätä Savon seitsemättä ihmettä katsomaan.