sunnuntai 2. marraskuuta 2014

Pisaa valloitetaan

Kiitos Metsähallituksen, Pisalle saatiin viimein uusi kestävä näköalatorni ja useita kulkemista helpottavia rakenteita, teräsportaita ja -kaiteita, uusittuja opasviittoja, pitkospuita ja siistityt polut.
Lastukosken kyläyhdistys on mallikkaasti talkoillut omalle uimarannalleen huippuhienon kodan retkeilijöidenkin käyttöön. Toivoa sopii, että retkiporukat osaavat käyttäytyä kuten nykyretkeilijän pitääkin huolehtimalla paikat aina siistiin kuntoon ja kunnioittamalla tiedossa olevia sääntöjä.
Meidän retkemme Pisalle alkoi tutustumalla tuohon Lastukosken kotaan Vuotjärven rannalla. Paikka oli niin siisti, ettei sinne hennonnut jäädä edes omia termarikahveja juomaan, vaan ajelimme Salmenpellon P-paikalle Juankosken puolelle, josta pääsimme lyhintä reittiä huipulle.



Taidolla rakennettu ja huollettu kota. 

Vuotjärven lahti aukenee houkuttelevana, uimaan ja melomaan kesällä, erityisesti nauttimaan.

Salmenpellontien aloituspiste sijaitsee mukavasti suojassa.
On hienoa aloittaa retki, kun opasteet on tuoreessa kunnossa, selkeät ja siistit.

Salmenpellon puoleinen polku vie suoraan huipulle,
mutta toki tästäkin on mahdollista poiketa Pisankierrolle. 


Pisan vanhenevien metsien matot ovat muhkean sammalpeitteisiä.

Polun varrella olevien ikivanhojen asumusten jäänteisiin kuuluu
 myös vanha kivistä rakennettu kaivo, joka nyt on saanut turvavarustuksen.


Marraskuun ensimmäinen päivä oli mainio poutapäivä ennen luvattua lumisadetta.
 Aamupäivän utu  pysyi aikansa viileän yön jäljiltä, ja pyyhki kuuraisia puunlatvoja.


Uusi näköalatorni on teräksinen, useita metrejä entistä korkeampi,
 ja varsin turvallisen tuntuinen.



Hyvällä ja kirkkaalla säällä ja vielä kiikarein varustautuneena täältä voi nähdä tosi kauas. Kannattaa ottaa kartta mukaan jotta osaa paikallistaa näkemänsä.


Kypäräisen hahmo tarttuu useisiin kuviin. Ehkä siinä on jokin taikavoima.

Tornista laskeuduttuamme istuimme penkille reppumme evästarjontaa huventamaan. Ihmisiä oli liikkeellä runsaasti. Ei ole viime vuosina ollut tällaista tungosta vielä. 
Harmittavainen tilannekin siellä nähtiin, kun eräs vanhempi mies pystytteli tuomistaan pilkkeistä nuotiota entisen tornin vieruskiville. Huomautuksista huolimatta mies sinnikkäästi sytytti tulen ja naureskeli, ettei nyt ole heinäkuu. 
Esimerkillään hän teki nyt kyllä melkoisen mokan, sillä nuotion jäljet yllyttävät muitakin ihmisiä tekemään avotulia, mitä siellä nimenomaan kielletään tekemästä. Pitäisiköhän tulentekokielto olla selkeämmin esillä, kun kaikki eivät jaksa lukea taulun tekstejä, jossa lukee:
leiriytyminen ja avotulenteko on kielletty.


Kuljimme Pisan harjennetta pitkin Pirunluolalle katsomaan, millaiset rakennelmat sen jyrkänteeseen on tehty.
Taas Kypäräinen osui silmiini.

Nyt tämä polun pätkä on helppoa nousta ja laskea.



Piipahdimme myös katsomassa Pisanpuron yli menevää siltaa ja pitkospuita.
 Hyvältä näytti.



Sitten retkemme poikkesi totutusta. Lähdimme suuntaamaan kohti Valkeisen rantaa, Pisan itäreunalle. Omintakeinen retkiosuus alkoi tästä. Valkeisen takana Salmenpellontie ja Mustikkamäki.


Juankosken puolen rinteellä sai käyttää takajalkojaan.
Täällä ei ole polkuja, vain täysin luonnontilassa oleva rinne, josta söimme suuria, jäisiä puolukoita.

Jokainen tunnistaa jo tämän: Kypäräinen, kuvattu Nilsiän ja Juankosken välisellä rajalla.

Tämäkin on näkymä, joka on nähtävä jokainen kerta. Mustikkamäki, Katkonmäki, Tervasmäki, Kakkomäki, Papinmäki... Alapuolella Korjanperä.

Pyörähdimme vielä Täyssinänrauhan rajamerkkien kautta.
Nämä merkit voisi ajoittain puhdistaa jäkäläkasvustosta, niin näkyisivät paremmin.

Iltapäivän valo alkoi kullata maisemaa lämpöisellä valollaan.

Muisto kesästä hehkuu vielä auringonvalona.

Paluumatka joutuu hyvin alaspäin kulkiessa.


 Jää hyvästi Pisa seuraavaan kertaan! Olet ehtymätön virkeyden antaja.