Suuri-Säyneisen rannalla

Vuosina 1999-2001 toteutti Museoviraston rakennushistorian osasto hankkeen Pohjois-Savon ruukkikierros. Yksi museoiduista kohteista, Säyneisten ruukki,  sijaitsee Suuri-Säyneinen-järvestä laskevan Ryöpänjoen rannalla.

Jo 1500-1600-luvun koillissavolaiset valmistivat tarvitsemansa raudan itse järvi- ja suomalmista.
Kun 1700-luvulla saatiin jo teollista rautaa talonpoikainen raudan valmistus taantui ja loppui kokonaan 1800-luvun alussa.

Joen alkupäässä sijaitsevan Kissakosken myllyn paikalla on ollut vasarapaja.
Jäljellä on pajan kivijalka ja pengerrys.

Näitä ruukin raunioita on vielä mahdollista tutkailla Kissakosken luontopolkua kulkien. Opastustaulu on syytä lukea, jotta nykyajan ihminen ymmärtäisi tuota historiaa.

Säyneisten eli Gustafsforsin rautaruukki aloitti tällä paikalla toimintansa vuonna 1821. Alueen rikkaita malmijärviä hyödynnettiin, rautaa vietiin pääasiassa Juankoskelle Juantehtaalle, mutta myös Kuopioon ja Pietariin.
Ruukki lakkautettiin kannattamattomana vuonna 1859.

Myllyrakennuksen kivetystä

Ryöpänjoki mutkittelee metsässä, luontopolku kulkee lähettyvillä vajaan puolentoista kilometrin matkan.

Pisteaita tai monin paikoin riukuaita rajaa vanhaa aluetta Kissakosken lähellä.

Kaunis sammaleinen kuusikko houkuttelee myös muille poluille. Tämä kuusikko on Ryöpänjoen toisella laidalla.

Suur-Säyneisen rannalla on laavuja kaksi kappaletta, uimaranta ja käymälät. Perille rantaan pääsee autolla, joten liikuntaesteisilläkin on mahdollisuus nuotiotulille. Oivallinen paikka lähteä myös melomaan kauniille järvelle.

Säyneinen löytyy Koillis-Savosta, Juankosken koilliskulmalta. Sieltä on lyhyt matka Kypäräiselle tai Pisalle. Retkisuunnittelussa voi yhdistellä näitä kohteita. Metsänpiika opastaa mielihyvin.

Leväranta

Jo heinäkuussa löysin kartan ja kompassin avulla tämän mielenkiintoisen paikan Sorsaveden Rengonlahden suulta Levärannasta, Leppävirralta.

Tämä "luolasto" koostuu halkeamaverkostosta, jota peittää moreenilohkareikko.
Kivilaji on porfyyrinen graniitti, joka sisältää hajarakeita.

Luolaan pitäisi viedä kolme sisäänkäyntiä, siellä pitäisi olla kolme huonemaista tilaa,
 joiden lattiana on louhikkoa ja kalliota.

Luola on geologisesti merkittävä, suojelun ja opetuksen kannalta arvokas kohde. Ympäristöministeriön julkaisemaan sarjaan Suomen Ympäristö, Luonto ja luonnonvarat kuuluu Tapio Kananojan laatima Kallioperän suojelu- ja opetuskohteita Pohjois-Savossa- julkaisu, josta löytyy myös Levärannan luola.

Kivikolla kulkeminen ei ole helppoa ja vaatii tarkkuutta. Toisaalta lohkareitten jäkäläpeitteet kuluisivat piloille, jos täällä kuljettaisiin ahkerasti.

Tällainen luonnonmuistomerkki voidaan rauhoittaa. Päätöksen siitä tekee asianomainen kunta alueen omistajan hakemuksesta tai suostumuksella.

Luola on osittain viereisen järven pinnan alapuolella.

Luolaston jälkeen rannan metsä jatkuu sekaisena tuulenkaatojen takia.

Luolaa kutsutaan Punaiseksi luolaksi ilmeisesti johdantona tarinoista, jotka kertovat punakaartilaisten pitäneen sitä pakopaikkanaan.
Itse en luolan sisälle hirvinnyt mennä, koska oli yksin liikkeellä. Ehkä palaan tänne joskus uudestaan, mutta järveltä käsin.

Mustikkamäeltä Pisankoskelle

Juankoskella, lähtöpaikkana Salmenpellontie. Karttojen mukaan polku Mustikkamäen ja Katkonmäen välissä kulkisi palan verran lehtojensuojelualueella. Tuon polun alkua etsin turhaan, kun metsäkoneen jäljet pakottivat minut suunnistamaan kohti Mustikkamäen huippua.

Jyrkkiä putouksia löytyy Mustikkamäeltä, Pisan ja Kypäräisen välistä.

Polkua ei löytynyt, mutta haasteellista taivalta kyllä.

Kas kummaa, juuri Huosiaisniemen lehtojensuojelualuetta olin etsimässä
 ja onnekseni yhden kulman siitä löysin.

Hirvikärpästen saattelemana kiiruhdin alas jyrkänteeltä kuusikkoon.

Päästyäni kylätielle, sain laittaa kartan ja kompassin reppuuni.
Tässä Ala-Siikajärven Likolahti.

Kotkansiipisaniaista ei kasva monien teiden varsilla näin runsaasti.

Mökkiläisten saaria rauhallisessa luonnossa.

Myös maatiloja arvokkailla paikoilla.

Kylätien tunnelmassa on jotain vanhaa - lämmintä. Likosaarentie

Pisanvirta mutkittelee rauhallisesti.

Tämä on jo harvinaista, ruiskuhilaita pellolla. Ihanaa!

Minulle ne ovat muistoja lapsuudesta. Hyvä jos perinne säilyy.

Pisankosken sillalla.
Koski ei vain vähän veden aikana näytä kovin vilkkaalta.

Tämä retki päättyi Lastukoskentielle.

Pisalle pääsee tästäkin. Valinnan varaa on - patikoida, jos jalat kestää. 

Mukaan kannattaa ottaa kartta, kompassi ja kaveri.

Pisa, pikkuvuori Koillis-Savossa

Pisa on jylhiä maisemia, vanhoja metsiä, historian merkkejä ja monimuotoinen retkikohde. Esittelen reitin, joka alkaa Juankosken puolelta, Salmenpellontieltä.  Juankosken Rotaryklubi toteutti toimintavuonna 1989-90 Rotarypiirin teeman ' puhdas luonto - terve elinympäristö ' mukaisesti luontopolun Juankosken puoleisille rinteille. Klubin jäseneet laativat opastaulujen tekstit, joita vielä voi lukea matkan varrella.

Alku Salmenpellontieltä on helppo. Pysäköintipaikalla on kuivakäymälä ja jätepiste.

Rehevät heinikot ja kivikkoalvejuuret loistavat auringossa.

Ikivanhaa asutusta, ehkä 1600-1700-luvulta. Enää uunin raunio on jäljellä.

Matkalla metsä on monen ikäistä, mutta rauha asuu täällä.

Lehtomaisella kankaalla kasvaa kurjenkelloja ja kivikkoalvejuuria ja heinää.

Toinen jäänne asutuksesta ylempänä rinteessä. Kivijalka näkyy vielä hyvin. Ympärillä kaskettu metsä.

Saha, keksi ja kirves. Kuinka vanhoja?

Polku kutsuu sinua yhä eteenpäin monipuolisten näkymien lumossa.

Juankosken ja Nilsiän kaupunkien rajamerkki löytyy näköalapaikan lähettyviltä.
Tässä on kuitenkin ollut matkaviitat Kuopioon ja Nilsiään. 

Rajalinja jyrkänteen alla näkyy selvästi avoimena.

Ennen polkujen perustamista Pisalle kavuttiin haasteellisesti tästä jyrkänteestä.

Nyt nousua helpottavat kaiteet ja portaat.

Kivistä nousua kyllä riittää portaista huolimatta..

Täyssinän rauhan raja kulki Pisan huipun kautta, ja merkit on helpoimmin nähtävissä juuri täällä.
Ruotsi-Suomen ja Venäjän rauha solmittiin vuonna 1595. Tässä venäläisten hakkaamat rauhanmerkit.

Ruotsi-Suomen merkit kruunuineen. Joko ne peittyvät jäkäliin?

Pisan korkein kohta on 270,6m merenpinnasta ja 180m ympäristöään korkeampi. Olemme luonnonsuojelualueella, joka perustettiin v. 1993 vanhojen metsien suojelualueena. Huipulla on näköalatorni, josta näkee ympäriinsä savolaista maisemaa järvineen. Evästauko onnistuu täällä penkeillä istuen.

Näkymä kohti Nilsiää. Tahkon rinteet siintävät heikosti utuvalossa.

Toisessa suunnassa makaa Kypäräinen.

Itä-kaakkorinteellä voin todeta: pitkät on puut Pisanmäellä,
hongat Hornan kalliolla, niin kuin Kalevalassakin mainitaan.

Vaaroja riittää Pisan ympärillä. Mustikkamäki ja Katkonmäki kaakossa.

Jyrkänteet ovat komeita, mutta vaarallisiakin.

Kuvasiko kuuluisa valokuvaaja I.K. Inha mahdollisesti juuri näillä jyrkänteillä jo 1800-luvun loppupuoliskolla?
Ja suuri ja hidas kameransa mukanaan!

Tosin ei ole ihme, jos hän halusi nähdä vaivaa kuvatakseen näitä kauniita suomalaisia maisemia.

Valkeisen lahti siintelee keskellä.

Pisa on valtakunnallisesti arvokas maisema-alue, eikä syyttä.

Se on syntynyt 2000 miljoonaa vuotta sitten vuorijonojen poimuttuessa mannerlaattojen liikkumisen vuoksi. Vuorijonosta Pisa, Koli ja Vuokatti ovat säästyneet eroosiolta. Pisan kivilaji onkin kovaa kvartsiittia ja kvartsiittiliusketta. Pisan pohjoispäässä sijaitsee 'pirunkellari', luola, joka on syntynyt ihmisten kaivaessa aikojen kuluessa kalliosta kvartsikiteitä eli vuorikristallia korukiviksi. Tätä perinnettä ei kuitenkaan enää sallita, koska luola on rauhoitettu.

Viimein on paluun aika ja sama polku kuljettaa nopeasti alas.
Matkalla tämä kaunis luonnonpuro tihkuu hiljaa elokuun helteessä.

- Tämä reitti on lyhin Pisan huipulle, Salmenpellontieltä vain noin 1,6 km. Vaativuustaso huomioon ottaen aikaa saa varata väljästi. Toiset polut kulkevat Nilsiän puolella ja ovat pitempiä.

Jos haluat Pisalle, ota Metsänpiika oppaaksesi. Vaikutut satumaisesta luonnosta ja arvokkaasta perinnöstämme.