keskiviikko 29. toukokuuta 2013

Keyritynjoen koskia kanootilla


Toukokuun lopussa oli aika tehdä henkilökohtainen kevätretki oman veljen kanssa, ja nyt kohteena oli Rautavaaran ja Nilsiän rajajoki Keyritynjoki. 
Vesi oli laskenut parikymmentä senttiä pari viikkoa aiemmin tehdystä tarkastuksesta. Aamu oli aurinkoinen ja toukokuuksi hyvin lämmin.
Jalkauduimme tarkistamaan suurimmat kosket ja tekemään kulkusuunnitelmaa. Tässä Lehmikoski, reilun kilometrin mittainen.


Myllykoski, jossa vasemmalla näkyy pohjapato. 
Aikoinaan tästä on kulkenut maantie, jonka sillanrippeet ovat muistona.

Myllykosken alajuoksulla.


Myllykoskeakin tuumittiin rauhassa. Luulimme että pahimmat kosket oli nyt esikatsastettu.





Melominen aloitettiin Likolahdesta, Keyritynjärven eteläisimmästä lahdesta.


























Joen tunnelma oli täydellinen.





Näimme monia majavanpolkuja ja runsaasti rentukoita ja valtavat punertavat penkereet mesimarjankukkia.
Mutta koimme myös yllättävän vaikean kosken, Hakopadonkosken, jota rantauduimme tarkastelemaan pitkäksi toviksi suunnitelmaa tehden. Sen verran siinä oli vaikeutta, jotta kun lopulta saimme sen laskettua juuri oikeaoppisesti ohjaillen, pääsi riemunkiljahdus helpotuksesta.



Hakopadonkosken jälkeen ja valtatie 75:n alitettuamme nousimme ansaitulle evästauolle rantapenkalle. Iltapäivän rauha lepäsi ympärillämme. Olimme puolimatkassa.



Rauhallista maisemaa, mielen rentoutusta, sukellusta yhdeksi luonnon kanssa.








Käki kukkui rannan puussa piilotellen.
Ja näkymät aukenivat aina vain täydellisinä eteemme.


Vielä ne kaksi koskea oli edessämme, joko tämän mutkan takana?





Kun Myllykoski ja Lehmikoski oli saatu sujuvasti lasketeltua kapeista väylistä 
väistellen rannan kaartuneita puita, olimme melkoisia voittajia.



Lehmikoski jäi solisemaan omaan tahtiinsa. Olimme ohittaneet kuusi koskea, kolme niistä kohtuullisen vaikeita. Mieli oli noussut pilviin. 
Luonto antoi meille reilulla kädellä energiaa jokiretken muodossa.


Loppumatka oli leppoisaa ja kiemuraista jokea viljapeltojen keskellä. Kielopenkat reunamilla olivat ällistyttävän runsaita.
Olimme kulkeneet reilut parikymmentä kilometriä Keyritynjärvestä Alaluostaan kanootillamme. Vaikka päivästä tuli pitkä autolla-ajomatkoineen niin väsymystä ei tuntunut. Sellainen eufoorinen tunnetila pysyi mielessä pitkään.

Retkestä kiitän veljeäni. Luonnon antaman onnentunteen tahtoisin välittää ja tarjota niille ihmisille, jotka haluavat luonnonläheistä vuorovaikutusta ympäristönsä kanssa.

Savossa riittää luonnonrauhaa!